15.12.2016

09122016-13122016, Oulu

Lauloin:

"Som det strålar från ditt hjärta
Som en motorväg av ljus
Genom hålet i mitt hjärta
Kommer räddningen till slut
Genom hålet i mitt hjärta"

"Bevakar ni mig nu
Jag har ett vapen i mitt hem
I det tysta huset"







Hän sanoi, että olen mennyt elämässä eteenpäin,
en enää vain numeroissa taaksepäin.

Että minussa on elämää ja valoa ja viisautta
enemmän kuin silloin joskus.

Hän tuoksui makeille ja sokerisille hajuvesille monen metrin päähän tullessaan juna-asemalle vastaan. Neljänä aamuna hän toi minulle aamupalan sänkyyn, bed & breakfast, elämäni parhaimmat täytetyt patongit, parsa-perunakasvissosekeittoa ja puuroa. Ja ahneet kanit vainoamassa lautasta kuin hyeenat heti sängyn reunalla. Aamut olivat myöhäisiä ja koomaisia, uni jatkui heräämisen jälkeen pitkälle iltapäivään. Illat olivat väsynyttä itkua ja vielä väsyneempää kikatusta, miten olinkaan kaivannut kadonnutta sielunsiskoani. 

"Poro-Suomen" miittiin meikatessa lauloin ääneen, nykyisin kehtaan, ruotsi sopii suuhuni toisin kuin englanti, sille on todistajia. Miittikuvia ja -fiiliksiä voi luikkia etsimään täältä, FreakyAngel -blogista, naamapäiväni ei ollut paras ja yritin ryhmäkuvissa lähinnä piiloutua huiviini. Otin jotain asukuvia mutta kanit ovat söpömpiä, siksi tässä kohdassa kanikuvat riittävät. Menomatkalla Pöpö sai myös koirakavereita. Paluumatkalla juna oli puolitoista tuntia myöhässä, kävellen olisit jo perillä, tai ei ihan mutta ainakin melkein, Venaa Rauhassa joka tapauksessa ja niin edelleen. Oulusta helsinkiläistynyt kaveri suositteli Kofeiinikomppanian ruusuilla maustettua pu erh -teetä eikä lainkaan turhaan, sitä on nyt edessäni puolen litran kuppi. 

Lähtö jännitti ja maksoi huomattavasti enemmän kuin tutuksi tulleet Tallinnan risteilyt ja maailman saastuneimman rapakon ylittäminen M/S Finlandialla. Oulu tuntui kuitenkin heti kotoisalta, talot olivat sopivan laatikkomaisia eikä kenenkään murre ärsyttänyt liikaa. Oulu oli minulle kuin laatikot kissalle. En aio unohtaa Pannukakkutaloa enkä veden varaan rakennettua kirjastoa enkä suon päälle suunniteltua yliopistoa enkä ainakaan hänen hajuvetensä huumaavaa ja hunajaista makeutta. En saa unohtaa.

9.12.2016

12/2016, postaamatta jääneitä & arkistoja, osa 01

Vuonna 2016 on soinut mm.

"Ja sille joka runoja lukee,
joko reikä tai kruunu sun päätä pukee"

"Levyhylly täynnä rituaalimusaa
ja kolkytviis neliömetrii kynttilöitä sulaa"

"Jag är frosten där inget växer
Jag är självmordsstatistiken"

"Keep it quiet here I will not tolerate your noise
This is where I listen for the forgiving voice

It haunts my dreams"








Eilen aamulla heräsin outoon tunteeseen. 
Jokin oli todella, todella kummallisesti vinossa.
Yhtäkkiä muistin tehneeni yöllä outoja heräteostoksia:
junaliput Ouluun ja takaisin. Jännittää.

Laukut pakattuina vain puoliksi, lähtö kahden tunnin kuluttua. Kaveri kysyi mitä haluan nähdä Oulussa. "Kaiken ruman." Entisenä kouvostoliittolaisena on matkustettava rappioromantiikan perässä niin Ouluun kuin myös Euroopan laidoille ja myös asuttava Itä-Helsingin harmaimmissa lähiöissä. Ehkä siitä tulee typerällä tavalla kotoisa olo. Sanotaan, että ihminen voi lähteä Kouvolasta, mutta Kouvola ei koskaan lähde ihmisestä.

En ole nukkunut. Junassa on aikaa.
On vaarallista vältellä laukkujen pakkaamista
päivittämällä blogia. Kun kissakin pitää pakata.
Pikkupöpöstäni on tullut isohäntäinen, nelikiloinen 
pölyhuiska. Ystävälläni on kaksi isoa jänistä.
Yhteiskuvia kolmikosta luvassa.

Lentokonesuihkuturbiinimoottoriapumekaanikkoaliupseerioppilas

Asioita, jotka vituttavat:

äly puhelin
jää kaappi
jumal auta

täys jyvä muro
joulu lahja paketti
brutto kansan tuote



Lindex & H&M & kaikki muut,
edes yhdet valkoiset, kiitos?



Yhdyssanavirhe on kuin joululahjapakettiin unohtunut hintalappu.
Tai niin kuin huippumalli, joka kompastuu ja kaatuu catwalkilla.
Jos käy tosi huonosti, huomaa esitelleensä itsensä Tinderissä eläimenä.

Yhdyssanasääntöjä ei ole pakko opetella ulkoa.
Ne voi googlettaa.
Kiitos.

P.S.
päivitin runoblogin.

3.12.2016

03122016

Nyt soi:



Marraskuu meni jo, samoin marraskuun miitti, mutta tässä on sen asukuvat. Postailen näitä juuri ennen joulukuun miittiin lähtöä, tällä kertaa mennään Sea Lifeen ihmettelemään kaloja. Olen kiroillut aamupäivän nutturoita väsätessä ja saanut aikaan lähinnä sotkua ja niin takkuiset hiukset, etten tiedä saako niitä auki - toisaalta on ne aiemminkin auenneet ja vielä pahemmista kampauksista.

Sen verran kuin ehdin ennen miittiin lähtöä, 
tässä marraskuun parhaita:

Alennushintaiset mangot. Itiksen Cittarissa euron kilo. Tuijotin mangokasaa silmät pyöreinä typerän hymyn levitessä naamalle niin pitkään, että mangoja pinoon lastaava myyjä alkoi tuijottaa minua kasvoillaan  hämmennyksen ja kauhun sekainen ilme. Viikkoa myöhemmin Vuosaaren K-Supermarketissa syöntikypsät mangot 2 euroa kilo, ilmeeni oli varmaan taas aika hieno rohmutessani kolmea mangokiloa mukaan. 

Essencen kynsilakanpikakuivaussuihke. Olen todella, todellä kärsimätön ihminen, ja kaikki tietää miten kynsilakalle käy kun ei pysy minuuttiakaan paikoillaan. Viimeinen tippa oli Lidlin laventelikyntisen kassan ilme, se ei ollut ollenkaan hauskaa. Ei siinä muuten mitään, olen tottunut kohtaamaan tyylini vuoksi kaikenlaisia ilmeitä ja kommentteja, kaikkea järkyttyneen että lumoutuneen väliltä, mutta tyylini suhteen olen itsevarma. Kämäsesti lakattujen ja lyhyiden kynsieni suhteen en. Joka tapauksessa huoleni ovat nyt pois viedyt. Kynsilakka on kuivaa 30 sekunnissa. Sen verran jopa minulla on kärsivällisyyttä.

Ja siihen ne nähtävästi juuri nyt jäävätkin, tai ainakin tämä postaus jää, olisi tosi noloa myöhästyä omasta miitistään. Näin siitä jo painajaista. Samoin siitä, että olin unohtanut varata meille kahvilan, johon mennään Sea Lifen jälkeen. Nyt kalaan, heippa.

28.11.2016

Lähde

Kerran eräs mies tuli bussipysäkillä juttelemaan.

"Uskotko Jumalaan?"
"Kyllä."
"Mihin niistä?"
"Kaikkiin."




Mies sanoi, että olipa erikoinen vastaus. Bussi tuli, minulla ei ollut aikaa eikä halua avata maailmankuvaani siinä. Aion tehdä sen tässä. Yritän selittää ajatukseni mahdollisimman yksinkertaisesti ja neutraalisti, katsotaan onnistunko.

En mahdu yhteenkään kategoriaan täysin, mutta on kolme uskontoa, jotka ovat eniten vaikuttaneet tapaani nähdä todellisuus. Yksi niistä on buddhalaisuus. Sen kautta yritän selittää, miksi minusta on täysin luontevaa sanoa, että kaikki jumalat ovat totta. Meditoituani usein ja paljon, löysin meditatiivisesta tilasta asian, jota kutsun itse Lähteeksi. Luulen, että siinä on jotakin samaa kuin sanoissa 'maailmansielu' tai 'absoluuttinen jumaluus'. Joka tapauksessa Lähde on vain oma nimitykseni, ja se sopii suuhuni parhaiten.

Ajattelen, että koko maailmankaikkeus on Lähdettä. Lähde on tila, josta alkuräjähdys on lähtenyt liikkelle, ja tila johon avaruus loittonee. Tältä osin maailmankuvani on panteistinen. Kaikki on jumalaista, kaikki on pyhää. Koska Lähde on niin laaja ja syvä ykseydessään, ettei sillä voi olla persoonaa, kasvoja eikä ihmisolemusta, on historian kuluessa luotu ihmishahmoisia jumalia, erilaisia personifikaatioita samasta pyhyydestä. Riippuu ihmisestä, kuinka monta jumalaa kukin kokee läheisekseen, toisille se voi olla yksi ja ainoa Jumala, toisille ei yksikään. Minulle läheisimmät personifikaatiot ovat Lucifer ja kreikkalaisen mytologian Athene.

Toinen maailmankuvaani paljon vaikuttanut uskonto on wicca. Sen kautta ymmärsin, etten tarvitse välikäsiä itseni ja Lähteen välillä. Jos haluan siunata esimerkiksi viiniä, en tarvitse enkä halua siihen pappia, voin tehdä sen itse. Wiccasta mieleeni on painunut myös kolminkertaisen paluun laki. Mitä tahansa teenkin, se palaa minuun kolminkertaisena niin hyvässä kuin pahassa. Se on toinen syy siihen, miksi vasempaan ranteeseeni on tatuoitu triquetra. Toinen syy triquetran tatuoimiseen on sen symboloima elämän, kuoleman ja jälleensyntymän ketju.

Wiccassa pentagrammi asetetaan sakara ylöspäin. Minun kädessäni pentagrammi voi olla kumminkin päin. Riippuu ihan siitä, mistä suunnasta kättäni sattuu katsomaan. Ateistinen satanismi auttoi minua ymmärtämään, ettei koskaan yksikään jumala ole ylempänä tai alempana kuin minä ja yhtä lailla minäkin voin olla jumala itselleni. Tämä on helppo ymmärtää panteismin kautta. Koska kaikki on kotoisin Lähteestä, koska kaikki on samaa jumalaista pyhyyttä, niin sitä olen erottamattomasti myös minä. Lähde on sisälläni, se on kaikkien ja kaiken sisällä. Se on kaikki.

13.11.2016

13112016 klo. 0956






Asukuvan huono laatu ahdistaa, blogeissa sanotaan tärkeintä olevan hyvät kuvat mutta tämä on taas se aika vuodesta kun on pimeää ja tämä on taas se aika vuodesta kun kaikki ahdistaa. 

Kissa on kasvanut, ei Pöpö enää mahtuisi tuohon jauhopussiin. Kaikkialle se yrittää kyllä tunkea itseään, vaikuttaa siltä ettei se ole vielä itsekään tajunnut miten isoksi on kasvanut. Tuskin ehdin saada vanukkaita kun kissa on jo kauppakassissa, että oli kissaa hyvällä kilohinnalla tarjouksessa Prismassa. Tai siltä se ainakin vaikuttaa.

Sisko täytti 19. Isä 50, kirjoitin sille runon. Sitten minä täytin 24. Juhlin myöhemmin. Viikon sisällä kaikkien synttärit ja nyt isänpäivä. Päivitän tämän ja lähden Kouvostoliittoon ja annan tuulen sekoittaa hiukseni niillä pelloilla. Hehtaareittain peltoa. Pelkkää peltoa. Pöpö tulee mukaan. Kannan sen mukana valjaissa, varmaan nukahtaa junassa laukkuuni. Minähän sanoin että se tunkee itsensä kaikkialle.

6.11.2016

06112016, the 'fun' in funeral

Nyt soi: 

Nyt näkyy: 




Mekko: Baby, the Stars Shine Bright
Kengät: ebay.com -löydöt
Pitsisukat: etsy.com, Forever Lace Boutique
Hunnun taakse jäävä paita: Innocent World 

Päässä: 
Tarot -kortit XIII Death ja XIV Temperance,
Innocent Worldin bonnettiin kiinnitetty DIY-unisieppari,
jonka OTT-classic -inspiroitunut koristelu meni tosi pahasti överiksi
ja jonka kiinnittäminen päähän oli Elpin @viherpippurimarenki idea

Hiusten latvat on taas vaalentuneet itsekseen, sävyero on aika jäätävä...




Halloween, tuo kaupallistetun kuoleman juhla, ja nähtävästi minulle ainoa syy kipata päähän älytön kasa sälää. Olen yhden rusetin ihminen, sellainen joka jättää korunsa kotiin todettuaan yksityiskohtien olevan asukokonaisuuden tiellä. 

Idalla @maristola oli juhlissa arkku auki, se taisi olla koko lokakuun kohokohta. Oikeasti olen vain valkoiseen pukeutuva gootti, sellainen joka loukkaantuu henkilökohtaisesti nähdessään kenenkään muun pukeutuvan kokovalkoisiin.

Olen raivoissani myös liian aikaisesta ensilumesta, olen vihainen talvelle joka varoittamatta söi syksystäni sen harmonisimman osan. Minua yritetään rauhoitella, että kyllä se sulaa vielä, kyllä se siitä, mutta sääennusteet lupaavat pakkasta kymmeneksi vuorokaudeksi. Lunta on jo nyt kymmenen senttiä. Huijaatte, ei se siitä.

Katatonian keikka, 05112016, Circus, Helsinki

Soi koko ajan,
on aina soinut koko ajan:







Asioita, joiden vuoksi itkeä:

1.
kun purat huolella tehdyn kampauksesi kesken keikan voidaksesi moshata,
rikot samalla rakkaimman pantasi etkä välitä siitä vittuakaan

2.
kun lempibändisi rumpali ojentaa rumpukapulan suoraan käteesi
heitettyään ensin toisen kapulan umpimähkään yleisöön

3.
kun et saa heitettyä plektraa kiinni, kun se putoaa lavan ja yleisön kaiteen väliin,
kun turvamies nostaa plektran maasta, ja kun kitaristi osoittaa
suoraan sinua ja turvamies ojentaa plektran suoraan käteesi

4.
kun muistat, että näin tapahtui kerran aiemmin, ettet saanut settilistaa kiinni,
että se putosi silloinkin, että silloinkin rumpali osoitti sinua


Aamulla käheäksi huutamani ja laulamani ääni todistivat asian todeksi. Samaa todistivat plektra, rumpukapula ja ystäväni. Vieressäni kilpaa huutanut ja riehunut jäbä kädet tyhjäksi jääneinä kysyi, miksi minua suositaan. Sanoin, että kannattaa pukeutua valkoiseen. Tässä kerron myös, että nähtävästi keikkojen jälkeen kannattaa jättää t-paitamyyjän kautta epämääräisesti kuittien taakse rustattuja lappuja, thank you for playing July, että kannattaa kirjoittaa Libre Office -arkillisen pituinen, nähtävästi tarpeeksi liikuttava, fanikirje ja kuitata kaikki nimellä The girl in the white, kertoa odottavansa Helsingissä. Ja että sen jälkeen, kun on tatuoinut vapaasti suomennettua lyriikkaa vasempaan käteen, kannattaa heittää se bändin facebook-sivulle, ja kertoa jälleen odottavansa Helsingissä.



Todistusainesto
acoustic live version

4.11.2016

Matkakertomus osa 09, Kiova, Ukraina

Tämä on pitkä postaus. Varoitan.

Silloin soi:


Linkit aiempiin osiin:




Maidan-patsas
Maamerkkinä käyttämäni talo suunnistaessani hostellille
Joku muu talo Maidan-aukion lähellä


Katutaidetta (tuli mieleen Witch-lehtien Nerissa)
Yleistä katukuvaa
Söpön värisiä taloja


Hostellin dormihuone


Metrokuvia


Pidän Kiovasta niin kuin pidän ruuhkametroista. Se on paljon. Se on valtavasti. Kiovan metrojärjestelmä ei ole kovin iso, kolmilinjainen, mutta se on jännittävä. Ja metroasemat ovat taidetta. Hostellini sijaitsi muutaman pysäkin päässä keskustasta, joten metro tuli aika tutuksi. 

Syötyäni aamupalan rautatieaseman viereisessä mäkkärissä lähdin kävelemään johonkin suuntaan. Tuntui eksyneeltä, mutta muistutin itseäni siitä, että jos määränpäätä ei ole, ei voi eksyä. Kiovan suuruus ja katujen likaisuus hahmottui pikkuhiljaa. Kun sade alkoi, kipitin ensimmäiseen kivan näköiseen kahvilaan juomaan kaakaota ja lataamaan tabletin akkua. Pikkuhiljaa kävi ilmi, ettei tablettini latautunut kunnolla eikä sade loppuisi. Aloin etsiä hostelleja samalla taktiikalla kuin muissakin kaupungeissa; muutaman googlehaun jälkeen kirjoitin ylös muutaman mukavanoloisen hostellin osoitteet ja aloitin eksymisen. Kävi ilmi, ettei juuri kukaan puhu englantia, ei edes niin paljoa että ymmärtäisi kysymystä "do you speak English?" saati osaisi vastata siihen.

Neljän hengen dormihuone oli söpön vaaleanpunainen ja halpa; maksoin kolmesta yöstä alle 20 euroa. Hostelli sijaitsi noin kymmenkerroksisen vanhan ja todennäköisesti homeisen talon alimmissa kerroksissa ja ilmanlaatu oli kamala. Olin ainoa ulkomaalainen, koko muu hostelli oli täynnä muualta päin Ukrainaa tullutta porukkaa. Yksi huonekavereistani oli noin viisikymppinen nainen, joka odotti viisumia päästäkseen Egyptistä pokaamansa miehen luo. Hän osasi englantia hyvin, tietysti hänen oli pakko ollut opetella, se oli yhteinen kieli hänen miehensä kanssa. Nainen sanoi olevansa kotoisin Itä-Ukrainasta, Donetskista, sota-alueelta. Hänellä oli minun ikäiseni kaunis tytär, hän näytti kuvan myös tyttärensä aviomiehestä. Kuvassa on noin kymmenen miehen joukko. He poseerasivat panssarivaunun edessä maastopuvuissa aseet käsissä. Hän sanoi, että sodassa on lopulta kysymys vain kaasuputkista ja rahasta.

Sade jatkui kaikki neljä Kiovassa viettämääni päivää. Tshernobylin päiväretkellä onneksi vain tihutti pienesti eikä sade muutenkaan ollut kovin rankkaa, mutta huonetoverini ei poistunut hostellista koko aikana kuin viereiseen kauppaan. Kun hän tarjosi minulle hostellin keittiössä laittamaansa ruokaa, en raaskinut kieltäytyä, tai itse asiassa yritin kyllä mutta vastalauseeni eivät kelvanneet, joten päädyin syömään ylisuolattua perunamuusia ja makkaraa. Se oli kamalaa, mutta olin myös nälkäinen. Keittiössä hengasi jatkuvasti kahdeksan työmiehen porukka. Totta kai olin heille kummajainen. Yksin matkustava kokovalkoisiin pukeutunut nuori nainen Suomesta. Tietenkään yksikään heistä ei puhunut englantia, ja siksi huonetoverini kertoi heille minun olevan Suomesta.

Jossain vaiheessa menetin hermoni niiden toljottamiseensa, ja pyysin huonetoveriani kertomaan heille, että tiedän varsin hyvin heidän puhuvan minusta ja se on jo rasittavaa ja että he näyttävät siltä etteivät he ole saaneet pitkään aikaan. 

En tietenkään ymmärtänyt ukrainaksi saatua vastausta.

Huomasin, että Kiovassa kannattaa tehdä kaikkea mikä on Suomessa liian kallista, esim. ostaa röökiä ja syödä paljon sushia. Sitä paitsi siellä on sushimestoja kaikkialla ja kahviloissa on ihania kakkuja. Vilkaisin tosin, että euron ja hryvnian kurssi on muuttunut tosi rajusti kesän jälkeen, mutta edelleen sushin syöminen on halpaa eikä tupakointikaan käy kalliiksi. Koska vesijohtovettä ei kannata juoda, kaupat ovat yhtä vesipullorivistöä. En kertaakaan onnistunut löytämään hiilihapotonta vettä. Oli vähemmän hiilihapotettuja ja enemmän hiilihapotettuja ja vähemmän mineralisoituja ja enemmän mineralisoituja. Siinä sitten käytin neljä päivää ravistellen vesipulloista hiilihappoja pois - ne sattuvat suuhun muutaman hörppäyksen jälkeen, samaa tekevät limsat - onneksi satoi vettä, helteessä olisin kuivunut kasaan.

Kaduin, etten ollut opiskellut venäjää paremmin, se olisi ollut ristiinpuhuttavissa ukrainan kanssa, ja koko reissun ajan se olisi palvellut paremmin kuin englanti. Kyrillisten kirjainten tuntemisesta on tosin jo paljon apua, on helpompi löytää kahviloita ja ravintoloita ja erottaa lainasanoja ja ääntää katujen nimiä. Osaan kyllä kysyä missä on juna-asema, mutta mitä hemmetin hyötyä siitä muka on kun vastauksesta ei tajua mitään.

Dormihuoneeseen majoittui myöhemmin minua hieman nuorempi tyttö. Hän sanoi tulleensa Kiovaan ensimmäistä kertaa Odessasta, Etelä-Ukrainasta, kahden miespuolisen kaverinsa kanssa. He olivat eri huoneessa (balttihostelleissa huoneita ei muuten eroteltu sukupuolen mukaan, mutta täällä oli ja katsoessani keittiön äijäporukkaa ymmärsin sen hyvin). Lähdin illalla uusien ystävieni kanssa ilmeisesti Kiovan ainoaan homobaariin, se oli heistä kai todella jännää, ja he olivat selkeän hämmentyneitä kun kerroin tehneeni niin Helsingissä lukemattomia kertoja. Kun tyttö alkoi viettää aikaa suudellen toista kaveriaan, jäin toisen kanssa kielimuurin väliin. En jaksanut juoda puolta drinkkiä enempää ja tylsistyin liian kovalla soivaan huonoon musiikkiin ja lähdin hostellille nukkumaan. Metroliikenne oli jo yöltä loppu, joten uudet ystäväni tilasivat minulle taksin - kyydin hinta kannattaa muuten sopia etukäteen. 

Näin painajaista, sitä samaa kuin aina, herätessäni olin väsyneempi kuin nukkumaan mennessäni. Olisin päässyt uusien ystävieni kyydissä Odessaan, mustallemerelle, sinne minun oli tarkoituskin mennä, mutta sade jatkui neljättä päivää, lämpöasteet kymmenessä. Tshernobylissä käynnin jälkeen oli suositeltu vaatteiden pesemistä, tein niin, mutta hostellin huoneilmassa mikään ei kuivunut ja minun oli kylmä märissä sukkiksissa. Ostin uuden ja siten kuivan paidan ostoskeskuksesta Maidan-aukion eli Itsenäisyydenaukion läheltä. Kaksi ja puoli vuotta sitten aukiolle Maidan-patsaan alle tapettiin mielenosoitusten yhteydessä sata ihmistä, mutta enää mikään ei kertonut siitä. Ei sitä olisi osannut arvata. Ai niin, Obolon-metroaseman vierestä löytyi tosi tosi iso ostoskeskus, Dream Town, paljon vaatekauppoja ja ruokaa, söin tosi hyvää jäätelöä, ylimmässä kerroksessa oli jonkinlainen huvipuisto, olin siitä yllättynyt.

Tabletin latausongelmat pahenivat ja rakas tablettini, ex-waifuni, alkoi sammuttelemaan itseään miten sattui, mikä oli aika paha, koska ainoat karttani olivat kuvankaappaus ja kolmelinjaisen metron kaavakuva. Väsyneenä ja kylmissäni päätin lähteä kotiin. Hirvitti varata lentoa että kaatuuko tabletti kesken maksun, mutta kävi tuuri; tabletti sammui juuri lentolipun varauksen onnistuttua. Jollakin oudolla tavalla rakastuin sotkuiseen ja likaiseen Kiovaan, kaupunkiin jossa kukaan ei puhu englantia mutta jossa ihmiset suutelevat kaduilla rakkaudella ja minua harmitti lähteä, koska tiesin suurimman osan jääneen näkemättä enkä ollut ehtinyt tutustua raitiovaunuliikenteeseen ollekaan. Suurin osa näkemästäni Kiovasta oli likaista lähiötä, sellaista josta kerroin postauksessa 04, kääntöpuolia, mutta rappioromantiikka oli se mitä lähdin etsimään ja minkä löysin pääteasemilta. Riikaa en kaipaa ollenkaan, Vilnaa vähän mutta Kiovaan minulla on oikeasti ikävä. 

Seuraavassa ja viimeisessä matkakertomuksen osassa tiivistän lähtöpäivän tunnelmia ja fiiliksiä kotiinpaluusta ja ajatuksia koko reissusta. Enempää en tähän edes ehdi kertoa, koska alan laittaa itseäni ja tavaroitani kasaan joogatunnille lähtöä varten. Pitkä tästä postauksesta tuli muutenkin, toivottavasti ei liian pitkä?

28.10.2016

28102016 klo. 14:23

Nyt soi:




Tulin yöllä kotiin ja puiden koruttomat tuulessa taipuvat sateen syleilemät oksat olivat niin kauniita, että itkin muutaman goottiuskottavan, erittäin elegantin kyyneleen ennen rappukäytävään astumista. On kaunein vuodenaika, mutta miksi myös vaikein? Kivuttomat päivät ovat ohi. Ahdistus ujuttautuu pimeneviin päiviin, tekee aamuista pitkät, mahdottomat nousta. Yritän unohtaa mitä olisi pitänyt, yritän ymmärtää etten pystynyt. Kirjoitan rikkinäisyyttäni auki paperille, luon luettavaksi pimeyden sisälläni. Olen ollut pari viikkoa allerginen ihmisille, uupunut vähästä, se on onneksi jo helpottunut.

En juo vieläkään teetä. Kyllästyin myös kaakaoon ja neljän litran jälkeen mangomehuun. Nyt keitän pressopannussa vaaleapaahtoista kahvia. Juon mustana, asia aivan kuten teessä; kun kahvi on tarpeeksi hyvää, siihen ei tarvitse maitoa eikä sokeria eikä teehen hunajaa. Sitä paitsi kun oppii heti juomaan mustana, ei tarvitse surra kun maito on kaapista loppu. Etenkin koska maito on usein loppu. Samoin murot.

22.10.2016

Matkakertomus osa 08, Tshernobyl


Linkit aiempiin osiin:

Aivan liian pitkän tauon jälkeen jatkan kertomustani Itä-Euroopan reissusta. Viime postauksessa, osa 07, Varsovan kautta, jäin Kiovan rautatieasemalle syömään aamupalaksi Big Macia, ja päästäkseni nyt suoraan Tshernobyliin, skippaan kolme Kiovassa vietettyä yötä ja aloitan kertomukseni suoraan Kiovan Maidan-aukiolta, josta Solo East Travelin järjestämän päiväkierroksen minibussi lähti aamuyhdeksältä.

En pyri antamaan tarkkaa enkä muutenkaan kovin kattavaa kuvausta ydinvoimalaonnettomuuden historiasta enkä sen jälkiseurauksista enkä jää syvällisesti pohtimaan Neuvostoliiton toimintatapoja. Kuten osassa 04, kääntöpuolia, sanoinkin, olen ainoastaan rappiota romantisoiva runoilija, en kukaan jolla olisi kykyä tai halua neuvostoaiheisiin syväanalyyseihin. Jätän sellaiset niille jotka oikeasti osaavat. Tämä postaus on kirjoitettu hataran muistini varassa pohjautuen pääasiallisesti matkaoppaan faktoihin joita taas hataroittaa kehno englantini, joka jätti aukkoja oppaan puheisiin.


Matka Kiovasta tälle kyltille kesti noin kaksi tuntia.


Tervetuloa Pripyatiin! Näytän todellakin siltä, että olen tulossa juhlistamaan
ydinräjähdyksen 30-vuotispäiviä. Yhdessä kuvassa (jota en todellakaan kehtaa
julkaista) hymyilen niin kieroutuneen näköisenä kuin olisin juuri itse räjäyttänyt
viatonta esittävän nelosreaktorin takanani. Syytän kuvasta tanskalaisia kanssa-
matkaajia, joiden jutuille repeilin.


Katsokaa nyt miten viattomalta mokoma reaktori näyttää.


Paras liikuntasali on hylätty liikuntasali
t. koululiikuntatraumatisoitunut.


Call of Dutya pelanneet oletettavasti tunnistavat tämän miellyttävän uimahallin?


Näitä ei ikinä käytetty oikeasti. Pripyatin asukkaat elivät vielä kaksi päivää  ydinräjähdyksen jälkeen tavallista elämää, Neuvostoliitto yritti lakaista asiaa maton alle. Kun Pripyatin asukkaat evakuoitiin, he eivät vieläkään tienneet tapahtuneesta. Kaasunaamarit kuuluivat jokaisen neuvostokoulun vakiokalustukseen sotaharjoituksia varten, ja evakuoinnin yhteydessä neuvostosotilaat viskasivat ne lattialle näyttämään käytetyiltä.



Huvipuisto, jonka avajaiset jäivät välistä. 
Ne olisivat olleet viisi päivää onnettomuuden jälkeen.


Paluumatkan uupuneet päät.

Kerrottakoon ensin, että Tshernobyliin vie juna. Se menee kahdesti päivässä. Aamulla Tshernobyliin, illalla takaisin. Junaan on pääsy ainoastaan työmiehillä jotka rakentavat suojakuorta edelleen säteilevän nelosreaktorin ylle. Muiden on varattava järjestetty kiertomatka, omatoimimatkailijat palkitaan sakoin. Alue on Ukrainan valtion tarkoin eristämä ja vartioitu. Jokainen alueen työntekijöistä työskentelee ja saa palkkansa Ukrainan valtiolta - myös matkaoppaat! Alue on suuri, ja ilman minibussia ja opasta oltaisiin oltu hukassa. Sen lisäksi että opas kertoi, missä on mitäkin ja mistä saa parhaat kuvat, opas kertoi minne ei kannattanut astua. 30 vuoden jälkeen radioaktiivinen säteily parin kilometrin päässä Pripyatin autiokaupungissa on jo lähes normaali, mutta lähempänä reaktoria ja etenkin metsäisissä, multaisissa ja sammaleisissa kohteissa meille jaetut säteilymittarit näyttivät järkyttäviä ja toisinaan niin vaarallisia lukuja, että niistä ajettiin kahdeksankymmenen kilometrin tuntivauhtia pysähtymättä ohi.

Kierros alkoi visiitillä hylättyyn (no, mikäpä siellä ei olisi ollut hylättyä) päiväkotiin. Siinä ei mitään kovin jännittävää. En oikein pidä lapsista eivätkä hylätyt lelut aiheuttaneet minussa yhtä suurta järkytystä kuin muissa ryhmäläisissä. Siinä lähistöllä ihmeteltiin muitakin hylättyjä rakennuksia. Ajattelin, että no, onhan noita autiotaloja muutenkin nähty. Hylättyä koulua ja uimahallia en sen sijaan ollut ennen nähnyt, siinä vaiheessa alkoi vetää hiljaiseksi. 

Maailmanpyörän edessä tuli se hetki. Kymmenen vuotta sitten luin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteestä pitkää reportaasia Tshernobylistä. Oli ydinräjähdyksen 20-vuotisjuhlat. Silloin kuulin asiasta ensimmäisen kerran, luin jokaisen sanan, katselin hiljaisena kuvia luonnonvaltaamista rakennuksista, hylätystä huvipuistosta. Sitten tulee päivä, jona tuijotan samaa maailmanpyörää itse. Seison saman huvipuiston keskellä, saman autiokaupungin ympäröimänä, katson omin silmin reaktoria joka aiheutti niin paljon näkymätöntä tuhoa, mystisinä pahoinvointeina alkaineita mutaatio- ja syöpäkuolemia.

Matkaan kuului päivällinen jossakin säteilyturvallisessa rakennuksessa. Ruokapöydässä kolme kanadalaisturistia kertoivat viettäneensä vappua Helsingissä. Kuten minäkin, he olivat olleet Havis Amandan lakitusta seuraamassa. Etäisyyttä välillämme ei siis ollut enempää kuin kymmeniä metrejä. Kuukautta myöhemmin istumme samassa ruokapöydässä Ukrainassa ydinvoimalaonnettomuuden autiottamalla alueella. Minulla meni tosi paljon niiden höpinästä ohi ja kun lopulta valitin kuinka suurelta osalta minulla meneekään koko ruokapöytäkeskustelu heidän aksenttinsa ja oman kuullunymmärtämättömyyteni vuoksi ohi, yksi heistä kysyi, onko se huono vai hyvä juttu. Sanoin, etten tietenkään voi tietää, koska en ymmärrä mitään mistä he puhuvat. Sitten toinen heistä meni hyvin vakavaksi ja kysyi, voisinko vastata heitä erityisesti arveluttavaan kysymykseen. Miksi suomalaiset tytöt käyvät niin kuumina kanadalaisiin miehiin? Vastasin, yrittäen pysyä vakavana mutta haljeten nauruun, "koska he eivät ymmärrä mitään." Kanadalaiset repesivät myös. "Toi likka on kusipää mutta tykkään siitä." Sanoivat käyneensä Suomessa kolmesti vai olikohan neljästi, en muista, mutta sen ne sanoivat niin painokkaasti, etten voi unohtaa, että Suomi on ehdottomasti yksi maailman parhaista paikoista. Etenkin vappuna. Sen sijaan yksi tanskalaisista kertoi kuulleensa, että jos suomalaiselle antaa puukon ja viinaa, se tappaa kenet vain. 

Ennen alueelta lähtöä piti vielä selvitä kahden säteilymittauksen läpi. Tämän linkin takana kuva siitä jännittävästä laitteesta, jonka piippaus olisi saattanut merkitä sitä, että joudut jättämään liikaa säteilyä saaneet kenkäsi tuhottavaksi. Koko ryhmämme sai pitää kenkänsä ja muut vaatteensa. Olimme takaisin Kiovan Maidan-aukiolla joskus alkuillasta, kateeksi kävi niitä jotka pystyivät nukkumaan kuoppaisilla teillä pomppivassa bussissa. Osalle seurueestamme matka oli vakava paikka, todellä järkyttävän historiallisen tapahtuman keskipiste, en tahdo vähätellä sitä, mutta pahoitteluni arvon saksalaiset tai keitä olittekaan, että kuuluin porukkaan joka pilasi hartautenne jatkuvalla kikatuksella. 

P.S. kummituksia ei näkynyt. Jos olisin kummitus, en itsekään jaksaisi kummitella paikoissa, joissa turistit luulevat pelkkää omaa varjoaan yliluonnolliseksi ihmeeksi. P.P.S. yksi kissa näkyi. Sillä ei ollut kolmea silmää eikä muitakaan mutaatioita, kuulemma 30 vuoden jälkeen mutaatioiden määrä on hyvin pieni. Mutta varmasti kissa oli radioaktiivinen ja varmasti sitä olisi ollut vaarallisen ihana silittää. P.P.P.S. lähes unohtui kertoa kierroksen paras kohta: pääsimme ruokkimaan kaloja! Opas jakeli meille ranskalaisia patonkeja ja käski heittämään sillalta jokeen kalaparven syötäväksi. Koska radioaktiivinen säteily imeytyy kaloihin niitä millään tasolla vahingoittamatta, tutkijat käyttävät kaloja säteilyn määrää tutkiessaan. Lisäksi kalojen kuollessa ja maatuessa säteilyä poistuu luonnollista kautta.

19.10.2016

19102016

Nyt soi:



Takki: Meramorphose
Kengät: Montreal
Mekko, päärusetti, paita jonka kaulus pilkottaa: 
Baby, the Stars Shine Bright


Ostoksia: Baby the Stars Shine Brightin mekko
ja kahdet eBaysta löytyneet kermansävyiset kengät.




Opin vasta viime viikolla, että ulos tarvitsee kaulaliinan ja lapasetkaan eivät olisi liioittelua. Kävin Karlan kanssa lumoutumassa Kansallisbaletissa ja ihailemassa ballerinojen jalkoja, jotka piirtävät piruetit paikoilleen, ja ammattitaitoa, joka tekee mahdottomista nostoista höyhentä kevyemmät.

Otin kellon pois seinältä ja nukuin eteisen lattialla koska niin vain huvitti tehdä. Käyn läpi paperipinoja, vanhoja päiväkirjoja, etsin hukkuneita postimerkkejä, kadonneita sairaslomatodistuksia. Kissani syö Arabian teekupeista, itse olen lähinnä juonut kuumaa ja kermaista kaakaota. Siirtelen huonekaluja minne sattuu, vaihdan kämpän järjestystä aina kun kyllästyn, se on usein.

Tilkkasin keittiön ruman kasarioranssin seinän piiloon sinitarroin kiinnitettyjen tarot-korttien ja Etelä-Suomen kartan alle. Ympyröin Kouvolan ja alleviivasin Helsingin. Pohjois-Suomi jäi kartan kääntöpuolelle, mutta ei se mitään. En ole muutenkaan käynyt ikinä Oulua pohjoisemmassa. Totta puhuen en edes käynyt Oulussa vaan Hailuodossa.

Iiraliina järjesti sunnuntaina miitin. Toivon, että Kaisaniemen kasvitieteellisessä otetut miitin viralliset asukuvat onnistuivat, omia kuvia ei tullut otettua. Aamulla, kahden tunnin virittelyn jälkeen, onnistuin kiinnittämään itsekoristelemani, OTT classic -inspiroituneen unisiepparin päähäni, olin siitä niin tyytyväinen että tunsin oloni jumalattareksi. Istuimme monia tunteja Fazer-kahvilassa, meitä oli monta, yli kaksikymmentä. Kaiken sen kauneuden, pitsisten helmojen ja hymyilevien silmien jälkeen itähelsinkiläisen lähiön lähikauppa oli karu pudotus tuulipukuiseen todellisuuteen. En ole päässyt siitä yli.