5.8.2016

Matkakertomus osa 05, Vilna, Liettua

Päivät 10052016 - 12052016

Karaokebaarisa soi:

Menkää Vilnaan, menkää suoraan Vilnaan 
huolimatta siitä ettei sinne ole suoria lentoja, 
ei nopeaa lauttaa, ihan sama, tehkää niin monta 
mutkaa kuin täytyy mutta menkää suoraan Vilnaan.









Marlboron punainen ei ollut tarpeeksi vahvaa, lyhentelin filttereitä.
Liettuassa myydään viinaa tollaisissa muovipurkeissa.

Alkoholi ei sovi minulle koska jotenkin karaokebaarissa
sain uskoteltua itselleni että uskallan laulaa Madonnan
Frozenin koska kukaan täällä ei enää koskaan näkisi
minua, kaikki sen jälkeen nolottaa silti,

mut hei,
I love Vilnius, 
no hard feelings.

En tiedä millä sanoilla aloittaa Liettuan pääkaupungin kehuminen. Vilna oli kaunis niin ulkoa kuin sisältä. Vilnaan verrattuna Riika oli pettymys, ei varsinaisesti huono mutta alitti odotukset siinä missä Vilna ylitti ne. Itä-Euroopan suurin vanha kaupunki oli rento, hymyt olivat aitoja ja eikä vanhassa kaupungissa ollut sitä tuttua valheen makua, siitä näki että siellä oikeasti asutaan, eletään. Olin suunnitellut viettäväni Vilnassa vain yhden yön, mutta jäinkin kahdeksi - majoituin vanhan kaupungin sydämessä, ihanassa hostellissa, joka oli myös sitä pyörittävän herttaisen naisen koti.

Kun nyt muistelen Vilnaa, muistan vanhan kielitaidottoman punkkarin nauravat kasvot karaokebaarin edessä, muistan kauniit tytöt joilta kysyin tulta, sen miten keskiviikkona baarit olivat täynnä sillä tavalla kuin baarit Suomessa perjantai-iltaisin kuin vilnalaiset juhlisivat ja hymyilisivät aina. Muistan lohdullisen lähikirjaston jonka puiset lattiat olivat kulumisesta polkuja täynnä, muistan Vilnan aina kun avaan blogini ja näen Vilnan nykytaiteen museon katon bannerina. Muistan miten iloinen olin saadessani toisena päivänä puhua suomea samassa hostellissa majoittuneen miehen kanssa ja vertailla The Curen levyjä suomeksi. Muistan helteiset päivät ja sen, että näköalapaikalle oli liian monet portaat, ja jännityksen kun menin pummilla pari kokeilukierrosta johdinautolla.

Vilna oli käveltävän kokoinen kaupunki, sen mukulakivikadut olivat rauhalliset - Riiassa ne olivat täynnä autoja - Vilnan asukkaat eivät olleet vielä menettäneet hermojaan turisteihin koska niitä ei vielä ollut. En osaisi itse asua Vilnassa, kaipaan ympärilleni suurkaupunkia, mutta monelle Vilna voisi olla rakkaus. Kaupungin ympärillä on kauniita puisto- ja metsäalueita ja minua harmittaa etten ehtinyt tutustua kasvitieteelliseen puutarhaan enkä oikein mihinkään vanhan kaupungin ulkopuolella. Liettuaksi kiitos on ačiū, se lausutaan niin kuin aivastaisi, ja sen sanominen saa kaikki hymyilemään. Ainoa hymytön ihminen Vilnassa oli asemavirkailija, joka joutui ties monettako kertaa toistamaan minulle ettei kansainvälisiä junayhteyksiä ollut kuin Minskiin enkä järkytykseltäni tahtonut uskoa että joutuisin matkustamaan bussilla. Tietysti olisin halunnut nähdä Valko-Venäjän ja Minskin, mutta en halunnut maksaa viisumista kolmenumeroista lukua.

Googletin, että Varsovan kautta pääsisi
yöjunalla Kiovaan. En tietenkään löytänyt
netistä juna-aikatauluja, en tietenkään osaa puolaa,

mutta kun tajusin ettei minua ja Kiovaa erottanut
enää kuin puolitoista vuorokautta, en voinut enää 
jäädä paikoilleni, minun oli pakko jatkaa matkaa
kohti Kiovaa ja hyvästellä nukkuva Vilna aamu-
kuudelta, unohtaa sinne laturi ja yksi lääkeliuska.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti