4.9.2016

Matkakertomus osa 07, Varsovan kautta

Tämä on Itä-Euroopan reppureissausmatkan
seitsemäs osa, joka on omistettu yölle
jota en koskaan voi unohtaa.




Viisi tuntia odotusta Varsovan juna-asemalla, jännitys lipunmyyntitiskillä kun todella ymmärrän olevani menossa kohti. Viisi tuntia ostoskeskusten hälinää, tyttöjä meikkihyllyillä, sitten tyttöjä meikkaamassa vessan peilien edessä, vaatekauppojen naamakertoimen perusteella valitut myyjättäret, heidän laitetut hiuksensa, täydellisesti muotoillut kulmansa ja contourinsa. Kahviloissa kakkuhaarukoiden kilinää ja lattemukeja, naisia kynähameissa, aamulla silitetyissä kauluspaidoissaan. Minun suttuiset hiukseni, meikittömät kasvoni, väsyneet silmäni. Minun oloni oli niin ruma, että pelkäsin kaikkien katsovan minua, nauravan minulle.

17 tunnin junamatkalla Varsovasta Kiovaan saatoin hengittää. Vanha dieseljuna oli kaunis tavalla jota olen aiemmin nähnyt vain elokuvissa. Jokaisessa hytissä oli sänkytilaa kolme kerrosta. Jaoin oman hyttini ukrainalaisen, Puolassa opiskelevan, ikäiseni nuoren miehen kanssa. Kun katselimme illan hämärtymistä, hän kertoi, että kielelliset erot ukrainan ja venäjän välillä ovat lähinnä murteellisia, ja että kieliä voi puhua ristiin. Illan pimetessä katselimme taaksejääviä Kaakkois-Puolan juna-asemia. Illan jo hämärryttyä katselimme tähtiä ja aloimme odottaa Ukrainan rajaa. Yritin kertoa jotakin Suomesta, mutten ehkä osannut sanoa kuin rakastavani Helsinkiä. Yritin ääntää hänen perässään sanoja ukrainaksi, kerroin että suomen kielessä on vain yksi s-äänne ja varoitin olevani huono. Kun luovutin, hän nauroi englanniksi, että okei joo, sä et näköjään ihan oikeesti osaa näitä yhtään.

Ukrainan rajalla passini tarkistettiin kolmesti. Siinä ei ollut mitään kovin ihmeellistä. Ukrainan valtio on antanut Euroopan unionin kansalaisille viisumivapauden. Koska kuitenkaan Euroopan unioni ei ole antanut ukrainalaisille viisumivapautta, hyttitoverini passit ja viisumit syynättiin tarkkaan. Rajalla junasta irroitettiin kolme Puolaan jäävää vaunuosastoa, sitten matka jatkui. Rajan jälkeen vielä hetken ikkunoiden pimeys, tähdet, heikkojen kylien valoja, lisää kirkkaita tähtiä. Dieseljunan äänet kirskuvia kiskoja pitkin, huojahteleva koliseva juna jonka huokauksiin nukahdin syvälle.

17 tunnin matkan jälkeen hukkasin hyttitoverini Kiovan aseman ihmisvilinään, olen siitä yhä niin kamalan sanattoman surullinen. Minun hiukseni olivat edelleen suttuiset ja kasvoni meikittömät, mutta silmäni eivät olleet enää väsyneet vaan kirkkaat, valmiit tallentamaan Kiovaa verkkokalvoilleen. Hymyilin ja söin aamupalaksi Big Macia ja siitä jatkan seuraavan kerran.

5 kommenttia:

  1. sun matka kuulostaa uskomattomalta! kun vaan iteki pääsis Itä-Eurooppaan.

    VastaaPoista
  2. Tämäkin on niin vaikuttava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ah voi kiitos, musta tuntuu että voisin kirjoittaa tuosta junamatkasta pidemmänkin novellin, luuletko että sitä jaksaisi lukea?

      Poista
    2. Kirjoita ihmeessä! :) Jotenkin kaikkein eniten antavia on juuri tuollaiset tilojen ja hetkien kuvaukset - jotakin sinänsä ehkä tavanomaista, mutta josta pienet yksityiskohdat ja sävyt tekevät merkitsevän...

      Poista