28.10.2016

28102016 klo. 14:23

Nyt soi:




Tulin yöllä kotiin ja puiden koruttomat tuulessa taipuvat sateen syleilemät oksat olivat niin kauniita, että itkin muutaman goottiuskottavan, erittäin elegantin kyyneleen ennen rappukäytävään astumista. On kaunein vuodenaika, mutta miksi myös vaikein? Kivuttomat päivät ovat ohi. Ahdistus ujuttautuu pimeneviin päiviin, tekee aamuista pitkät, mahdottomat nousta. Yritän unohtaa mitä olisi pitänyt, yritän ymmärtää etten pystynyt. Kirjoitan rikkinäisyyttäni auki paperille, luon luettavaksi pimeyden sisälläni. Olen ollut pari viikkoa allerginen ihmisille, uupunut vähästä, se on onneksi jo helpottunut.

En juo vieläkään teetä. Kyllästyin myös kaakaoon ja neljän litran jälkeen mangomehuun. Nyt keitän pressopannussa vaaleapaahtoista kahvia. Juon mustana, asia aivan kuten teessä; kun kahvi on tarpeeksi hyvää, siihen ei tarvitse maitoa eikä sokeria eikä teehen hunajaa. Sitä paitsi kun oppii heti juomaan mustana, ei tarvitse surra kun maito on kaapista loppu. Etenkin koska maito on usein loppu. Samoin murot.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti