30.8.2016

28092016, kaksi tarinaa Porvoosta

Autossa soi ja nyt soi:




Vintage-liike Duke & Duchess





Ylikontrastoidussa asukuvassa vaatteet ei edes näy, mutta kaikki valkoinen on kirpparilta paitsi kengät samat edellisen postauksen ebay.com -löydöt ja Madame Chocolat:en sukkikset ostin viime vuoden Helloconista ja laukku on etsy.comista mutten löydä enää kauppaa.






On vähäsen joka kesän juttu käydä Porvoossa ja kiertää vanhaa kaupunkia. Tajusin just, että mun luota ajaa Porvooseen yhtä kauan kuin Helsingin keskustaan - kai tämä on se, kun asun niin idässä kuin Helsinkiä riittää, käytännössä susirajalla ihan konkreettisesti; viime keväänä näin taloyhtiön reunalla suden. Tämä ei tietenkään enää liity Porvoon reissuun mitenkään, mutta kerron silti. Iltahämärässä olin Omenan kanssa ulkona. Siitä vierestä loikki jänis ihan hirveää vauhtia, ihmettelin kun kissa reagoinut siihen mitenkään. Omenalla oli tapana lähteä jänisten perään, pettyä kun valjaiden hihna otti vastaan ja saalis jäi aina saamatta. Se kissa on peto, mutta tällä kertaa kissa tuijotti parin kymmenen metrin päähän pimeyteen, lehtien kahinassa liikettä, ajattelin että se olisi ollut vain kettu tai supikoira. Pimeässä jokin loittoni ja jäi sadan metrin päähän peltoaukealle, josta johtaa valaistu kävelytie Mustavuoren luonnonsuojelualueelle. Suoraan katuvalon alla meitä tuijottu susi seisoen kaikilla neljällä tassulla, pää meitä kohti kääntyneenä. Juuri sellaisina kuin luontokuvissa. Otin kissan kainaloon ja lähdettiin aika vikkelään sisälle.

Mutta niin, takaisin aiheeseen. Sunnuntai-iltapäivänä oli arvattavissakin, ettei Porvoossa olisi juurikaan liikkeitä auki. Ei me tehty juuri mitään kertomisen arvoista jännää, otettiin paljon kuvia kuten turistin kuuluukin ja höpötettiin mitä sattuu. Käytiin tasan Ärrällä hakemassa mulle röökiä, syötiin superfiinisti eiku mitä Hesburgerissa. Jenni tarjosi mulle kerroshampurilaisen. Käväistiin vintagea ja muita kivoja juttuja myyvässä Duke & Duchess -liikkeessä, ja oli hyvä ettei sieltä löytynyt mitään liian kivaa, koska säästän kuun viimeisiä rahoja tatutointiin - ylihuomenna mennään Sallan kanssa hakemaan molemmat yhtä aikaa lisää mustetta Itiksen Duck's Tattoosta. 

Tämän postauksen loppuun kerron tarinan hieman erilaisesta luokkaretkestä Porvooseen. Elimäen yläasteella oli tapana, että joka kevät kaikki seiskaluokkalaiset roudataan keväällä luokkaretkelle Porvooseen. Ohjelmaan kuului jonkinlaista kierrosta Porvoon kirkossa ja vanhassa kaupungissa ylipäätään. No, reilun tunnin ajomatkan jälkeen bussit saapuivat Porvooseen ja pysäköivät kirkon eteen. Saapuessamme käy ilmi, edeltävänä yönä nuori mies oli saanut kännissä hienon idean ja tuikannut kirkon tuleen [linkki Iltalehteen]. Kirkkokierroksemme sijaan katsoimme savuavia raunioita ja palomiehiä. Korvaavan ohjelman - suunnistuksen eli haahuilun ympäri vanhaa kaupunkia - jälkeen saimme hajaantua itseksemme tekemään pariksi tunniksi mitä lystäämme. Koulukaverini oli löytänyt kidutusmuseon yhteystiedot, ja sillä välin kun muut shoppailivat, me ihmettelimme hämärässä pienessä kellarissa piinapenkkejä ja peukaloruuveja.

24.8.2016

24082016, otsikoton

Nyt soi:

Anna kirjoittaa:

"Toi sun kasvokuva näyttää ihan ylikontrastoidulta huulipunamainokselta XD
toi valotus vähän kusi tossa kokonaiskuvassa, tai toi valon ja varjon suhde."

Ei se mitään, muru.



Päärusetti, laukku, paita: Baby, the Stars Shine Bright
Hame: Anna ompelema @nohopeonmondays
Villakeeppi: KappAhlin lastenosasto pari vuotta sitten
Kengät: satunnainen ebay.com -löytö
Sukat: etsy.com, Forever Lace Boutique


En muista montako postausta sitten kerroin asetelleeni vaatehyllyn paksuja samettimekkoja ja villaisia asusteita vierekkäin. Silloin oli vielä helteistä. Viime viikolla lämpötila laski sen verran, että syksyin saattoi maistaa jo. Puut keräävät väriä pikkuhiljaa, ensimmäiset keltaiset koivunlehdet ovat jo varisseet alas tuulessa. 

Kaupungilla jotkut kävelevät yhä t-paidoissa ja shortseissa, mutta minä olen ollut aina se, jolla on ensimmäisenä kylmä. Ja kesäisin olen se jolla on viimeisenä kuuma. Hellerajan on rikkouduttava kunnolla ennen kuin otan pitkähihaisen pois, silloinkin varjossa, tuulessa ja kaupan jogurttihyllyllä se sujahtaa takaisin.

Näin juuri ensimmäisen kurkiauran. Yhtenä päivänä oli paljon sumua ja tihkusadetta, se teki minut onnelliseksi sadetakissani. En ole voinut hirveän hyvin, mutta olen meditoinut ja venytellyt enemmän, ne tekevät olostani kirkkaamman, hallitsen ajatusteni kaaosta paremmin ja venyttely on helpottanut jatkuvaa päänsärkyä. Anna lainasi minulle uusimman Potter-kirjan englanniksi eikä sen kieli olekaan niin vaikeaa, olen hämmentynyt sen helppolukuisuudesta. Syötiin eväsleipiä Alppipuistossa, sorsat uiskentelivat kateellisina vieressä. Vieressä Linnanmäen äänet kun vuoristoradat tekivät kierroksiaan ja syöksyjään saaden matkustajansa huutamaan kauhusta ja ilosta. On yhä enemmän hetkiä, joihin ahdistus ei yllä.

17.8.2016

17082016 kun eksyin keskiviikkoiseen aamuyöhön

Nyt soi

"Ei ei siis kyllä mulla on unirytmi kohdallaan niin että nukun öisin, en päivisin
se vain siinä että keskimäärin mä nukun vaan joka toinen yö."



Kehtaan väittää Kouvolan Virastotalon aiheuttaneen minulle niin paljon surua, 
että voin ilman minkäänlaista ironiaa itseäni tai ex-kotikaupunkiani kohtaan
vain jättää nämä kuvat tähän.




Miten olenkaan taas parhaimmillani 20 tuntia valvoneena ja miten nämä ovat niitä tunteja joina siivoan kämppää ja valmistaudun käymään läpi tarvittavia byrokratiopuheluita ja virastokäyntejä. Tänään se tarkoittaa psykoterapeuttien etsimistä ja ennen kaikkea psykoterapeuttien haastattelu-käyntimaksujen selvittelyjä. 

Päiväksi ajattelin hautautua kirjastoon. Viime viikkoina kirjastoista on tullut hyvin läheisiä ystäviäni. Helsingissä on tasan 40 kirjastoa ripoteltuna eri osiin kaupunkia. Aion tutustua niistä jokaiseen. Olen tavannut jo yli puolet. Iltapäivällä suunnittelin kyllä näkeväni myös ihmisystäviäni. Aiemmilta vuosilta tuntemani kaavan mukaisesti tiedän loisteeni alkavan hajoilla keskimäärin 34 valvomistunnin jälkeen, sitten voin vain toivoa että unilääkekombot mätsäävät ennen kuin mikään minussa hajoaa yöhön kokonaan. 

Mutta juuri nyt silmäni ovat kirkkaat kuin katulamput,
kaikki muu epäoleellista.

5.8.2016

Matkakertomus osa 06, kielimuuri

Silloin soi: 


Löysin hostellini lähikirjastosta liettuaksi käännetynä 
Sofi Oksasen Stalinin lehmät ja Rosa Liksomin Hytti nmr. 6.



Kielitaitoni hajosi ensimmäisenä päivänä Vilnassa. Tiesin niin tapahtuvan, lähdöstäni asti osasin odottaa ja pelätä sitä. Englanti hajosi suuhuni. Sain kirjoittamisen kuulostamaan tappelemiselta tai ratsastamiselta ja jauhot kukilta. Kun kieleni ei taipunut parempaan, kun en vain osannut ääntää itseäni ymmärretyksi, menin museoon itkemään. Kadulla itkevä ihminen on vieroksuttu ja näkymätön. Museossa itkevä ihminen on kultturelli.

Joten itkin Vilnan nykytaiteen museossa, 
tuijotin kattoa ja kuuntelin suomiräppiä.

Vaikka sen päivän välttelin puhumista kuin ruttoa, en voinut vihata Vilnaa. Itse asiassa olen iloinen, että kielellinen hajoamiseni tapahtui juuri Vilnassa. Kaupungin sydämellinen tunnelma helpotti oloani. Kävin kirjastossa, rauhoituin katsellessani loputtomia kirjarivejä liettuaksi, yritin muistaa että on olemassa ihmisiä jotka ovat vielä huonompia englannissa kuin minä, yritin muistaa etten voi olla kaikessa täydellinen, en edes loistava, en edes hyvä.

Nuorempana toivoin, että olisin syntynyt englanti äidinkielenäni. Kouluaikojen kokeista sain aina yhdeksikköjä; sisäistän tekniset kielioppisäännöt ja hyvämuistisena sanojen oikeinkirjoituksen mutta puhuessani konsonantit joko korostuvat tai hukkuvat kokonaan (juuri viikko sitten sain kuulla vittuilua kun lausun wi-fin niin kuin koiran niin kuin Fifin). Suomessa koulujärjestelmän kieltenopetus on kielioppipainoitteista - se kysyy osaatko rakentaa passiivin 2. konditionaalin muttei opeta käyttämään kieltä. Sain ysejä, mutta moni kutosen oppilas olisi ansainnut minua paremman numeron.

Kuitenkin pärjäsin englannilla koska jouduin pärjäämään. Pakoteitä ei ollut. Oli vain muodostettava vieraat lauseet, pakotettava suuhuni sopimattomat äänteet ulos kurkustani. Oli vain koottava itsensä uudelleen jokaisen hajonneen selityksen jälkeen ja yritettävä uudelleen. Lopulta minun oli pakko uskoa pärjääväni koska olin jo pärjännyt. Kun myöhemmin reissua huomasin puhuvani politiikasta vieraalla kielellä, en voinut enää valehdella itselleni etten pystyisi. 

"Mä päästin irti
Ja elän silti"

Khid -Ele

P.S. blogin banneri on tällä hetkellä Vilnan nykytaiteen museon katto.

Matkakertomus osa 05, Vilna, Liettua

Päivät 10052016 - 12052016

Karaokebaarisa soi:

Menkää Vilnaan, menkää suoraan Vilnaan 
huolimatta siitä ettei sinne ole suoria lentoja, 
ei nopeaa lauttaa, ihan sama, tehkää niin monta 
mutkaa kuin täytyy mutta menkää suoraan Vilnaan.









Marlboron punainen ei ollut tarpeeksi vahvaa, lyhentelin filttereitä.
Liettuassa myydään viinaa tollaisissa muovipurkeissa.

Alkoholi ei sovi minulle koska jotenkin karaokebaarissa
sain uskoteltua itselleni että uskallan laulaa Madonnan
Frozenin koska kukaan täällä ei enää koskaan näkisi
minua, kaikki sen jälkeen nolottaa silti,

mut hei,
I love Vilnius, 
no hard feelings.

En tiedä millä sanoilla aloittaa Liettuan pääkaupungin kehuminen. Vilna oli kaunis niin ulkoa kuin sisältä. Vilnaan verrattuna Riika oli pettymys, ei varsinaisesti huono mutta alitti odotukset siinä missä Vilna ylitti ne. Itä-Euroopan suurin vanha kaupunki oli rento, hymyt olivat aitoja ja eikä vanhassa kaupungissa ollut sitä tuttua valheen makua, siitä näki että siellä oikeasti asutaan, eletään. Olin suunnitellut viettäväni Vilnassa vain yhden yön, mutta jäinkin kahdeksi - majoituin vanhan kaupungin sydämessä, ihanassa hostellissa, joka oli myös sitä pyörittävän herttaisen naisen koti.

Kun nyt muistelen Vilnaa, muistan vanhan kielitaidottoman punkkarin nauravat kasvot karaokebaarin edessä, muistan kauniit tytöt joilta kysyin tulta, sen miten keskiviikkona baarit olivat täynnä sillä tavalla kuin baarit Suomessa perjantai-iltaisin kuin vilnalaiset juhlisivat ja hymyilisivät aina. Muistan lohdullisen lähikirjaston jonka puiset lattiat olivat kulumisesta polkuja täynnä, muistan Vilnan aina kun avaan blogini ja näen Vilnan nykytaiteen museon katon bannerina. Muistan miten iloinen olin saadessani toisena päivänä puhua suomea samassa hostellissa majoittuneen miehen kanssa ja vertailla The Curen levyjä suomeksi. Muistan helteiset päivät ja sen, että näköalapaikalle oli liian monet portaat, ja jännityksen kun menin pummilla pari kokeilukierrosta johdinautolla.

Vilna oli käveltävän kokoinen kaupunki, sen mukulakivikadut olivat rauhalliset - Riiassa ne olivat täynnä autoja - Vilnan asukkaat eivät olleet vielä menettäneet hermojaan turisteihin koska niitä ei vielä ollut. En osaisi itse asua Vilnassa, kaipaan ympärilleni suurkaupunkia, mutta monelle Vilna voisi olla rakkaus. Kaupungin ympärillä on kauniita puisto- ja metsäalueita ja minua harmittaa etten ehtinyt tutustua kasvitieteelliseen puutarhaan enkä oikein mihinkään vanhan kaupungin ulkopuolella. Liettuaksi kiitos on ačiū, se lausutaan niin kuin aivastaisi, ja sen sanominen saa kaikki hymyilemään. Ainoa hymytön ihminen Vilnassa oli asemavirkailija, joka joutui ties monettako kertaa toistamaan minulle ettei kansainvälisiä junayhteyksiä ollut kuin Minskiin enkä järkytykseltäni tahtonut uskoa että joutuisin matkustamaan bussilla. Tietysti olisin halunnut nähdä Valko-Venäjän ja Minskin, mutta en halunnut maksaa viisumista kolmenumeroista lukua.

Googletin, että Varsovan kautta pääsisi
yöjunalla Kiovaan. En tietenkään löytänyt
netistä juna-aikatauluja, en tietenkään osaa puolaa,

mutta kun tajusin ettei minua ja Kiovaa erottanut
enää kuin puolitoista vuorokautta, en voinut enää 
jäädä paikoilleni, minun oli pakko jatkaa matkaa
kohti Kiovaa ja hyvästellä nukkuva Vilna aamu-
kuudelta, unohtaa sinne laturi ja yksi lääkeliuska.

1.8.2016

01082016, hyvästi heinäkuu

Nyt soi:

"Oonko mä ihan kauhee ihminen jos mä vaan tiputan tän röökin tonne veteen?"
"Luuletko sä Katja ihan oikeesti että Itämeri voi saastua enää yhtään enempää?"






Olen käynyt kahdesti meressä.

Itämeri on aina kylmä. Muistin sen Aurinkolahden rannalla
kun ensimmäistä kertaa moneen vuoteen painoin pääni veden alle.

Toinen kerta oli öinen matka läpi Itä-Helsingin metsäreittien Puotilan rannalle.
Matkalla takaisin jäin hetkeksi katselemaan ikkunaa, huonetta jossa joskus asuin.

Miksi sellaisen katsomiseen on niin vaikea tottua?

Heinäkuussa olen lukenut uudelleen Harry Pottereita, pari päivää sitten sain loppuun 
Liekehtivän Pikarin. Pentuna ajattelin että kuuluisin tuvista Rohkelikkoon, sitten en 
enää ollut varma, sitten tuli vuosia joina unohdin miettiä koko asiaa, nyt ymmärrän 
olevani luihuinen. Olen varma että sen tuvan huumorintaju on kirpein. Kävin eloku-
vateatterissa katsomassa vikan leffan silloin kun se tuli ja koko loppuosan ajan itkin 
holtittomasti kuin lapsuuteni loppua ja pilasin meikkini.

Olen onnellinen kuuluessani Potter-sukupolveen 
- joskin olin aikaani edellä ja minua kiusattiin
ala-asteen pihalla kun istuin nenä kiinni
Salaisuuksien kammiossa.

Kun pääsin leikkimään hippaa muiden kanssa,
jouduin aina olla paha, muita jahtaava käärme.

Heinäkuussa olen järjestellyt innoissani vaatekaappini villakeeppejä ja samettimekkoja
ja laskenut päiviä elokuuhun, nyt voi alkaa jo jännittää milloin syksy alkaa. Taloyhtiön
pihassa yksi vaahtera on jo ottanut varaslähdön ruskaa kohti. Milloin muutkin tajuaa?

Keskiviikkona näen Suicide Squadin,
otin varaslähdön kuten pihan fiksuin vaahtera
ja varasin liput ennakkonäytökseen.

P.S.
kyllästyin vihreään
laventeli ulkoasu on kivempi.