28.10.2016

28102016 klo. 14:23

Nyt soi:




Tulin yöllä kotiin ja puiden koruttomat tuulessa taipuvat sateen syleilemät oksat olivat niin kauniita, että itkin muutaman goottiuskottavan, erittäin elegantin kyyneleen ennen rappukäytävään astumista. On kaunein vuodenaika, mutta miksi myös vaikein? Kivuttomat päivät ovat ohi. Ahdistus ujuttautuu pimeneviin päiviin, tekee aamuista pitkät, mahdottomat nousta. Yritän unohtaa mitä olisi pitänyt, yritän ymmärtää etten pystynyt. Kirjoitan rikkinäisyyttäni auki paperille, luon luettavaksi pimeyden sisälläni. Olen ollut pari viikkoa allerginen ihmisille, uupunut vähästä, se on onneksi jo helpottunut.

En juo vieläkään teetä. Kyllästyin myös kaakaoon ja neljän litran jälkeen mangomehuun. Nyt keitän pressopannussa vaaleapaahtoista kahvia. Juon mustana, asia aivan kuten teessä; kun kahvi on tarpeeksi hyvää, siihen ei tarvitse maitoa eikä sokeria eikä teehen hunajaa. Sitä paitsi kun oppii heti juomaan mustana, ei tarvitse surra kun maito on kaapista loppu. Etenkin koska maito on usein loppu. Samoin murot.

22.10.2016

Matkakertomus osa 08, Tshernobyl


Linkit aiempiin osiin:

Aivan liian pitkän tauon jälkeen jatkan kertomustani Itä-Euroopan reissusta. Viime postauksessa, osa 07, Varsovan kautta, jäin Kiovan rautatieasemalle syömään aamupalaksi Big Macia, ja päästäkseni nyt suoraan Tshernobyliin, skippaan kolme Kiovassa vietettyä yötä ja aloitan kertomukseni suoraan Kiovan Maidan-aukiolta, josta Solo East Travelin järjestämän päiväkierroksen minibussi lähti aamuyhdeksältä.

En pyri antamaan tarkkaa enkä muutenkaan kovin kattavaa kuvausta ydinvoimalaonnettomuuden historiasta enkä sen jälkiseurauksista enkä jää syvällisesti pohtimaan Neuvostoliiton toimintatapoja. Kuten osassa 04, kääntöpuolia, sanoinkin, olen ainoastaan rappiota romantisoiva runoilija, en kukaan jolla olisi kykyä tai halua neuvostoaiheisiin syväanalyyseihin. Jätän sellaiset niille jotka oikeasti osaavat. Tämä postaus on kirjoitettu hataran muistini varassa pohjautuen pääasiallisesti matkaoppaan faktoihin joita taas hataroittaa kehno englantini, joka jätti aukkoja oppaan puheisiin.


Matka Kiovasta tälle kyltille kesti noin kaksi tuntia.


Tervetuloa Pripyatiin! Näytän todellakin siltä, että olen tulossa juhlistamaan
ydinräjähdyksen 30-vuotispäiviä. Yhdessä kuvassa (jota en todellakaan kehtaa
julkaista) hymyilen niin kieroutuneen näköisenä kuin olisin juuri itse räjäyttänyt
viatonta esittävän nelosreaktorin takanani. Syytän kuvasta tanskalaisia kanssa-
matkaajia, joiden jutuille repeilin.


Katsokaa nyt miten viattomalta mokoma reaktori näyttää.


Paras liikuntasali on hylätty liikuntasali
t. koululiikuntatraumatisoitunut.


Call of Dutya pelanneet oletettavasti tunnistavat tämän miellyttävän uimahallin?


Näitä ei ikinä käytetty oikeasti. Pripyatin asukkaat elivät vielä kaksi päivää  ydinräjähdyksen jälkeen tavallista elämää, Neuvostoliitto yritti lakaista asiaa maton alle. Kun Pripyatin asukkaat evakuoitiin, he eivät vieläkään tienneet tapahtuneesta. Kaasunaamarit kuuluivat jokaisen neuvostokoulun vakiokalustukseen sotaharjoituksia varten, ja evakuoinnin yhteydessä neuvostosotilaat viskasivat ne lattialle näyttämään käytetyiltä.



Huvipuisto, jonka avajaiset jäivät välistä. 
Ne olisivat olleet viisi päivää onnettomuuden jälkeen.


Paluumatkan uupuneet päät.

Kerrottakoon ensin, että Tshernobyliin vie juna. Se menee kahdesti päivässä. Aamulla Tshernobyliin, illalla takaisin. Junaan on pääsy ainoastaan työmiehillä jotka rakentavat suojakuorta edelleen säteilevän nelosreaktorin ylle. Muiden on varattava järjestetty kiertomatka, omatoimimatkailijat palkitaan sakoin. Alue on Ukrainan valtion tarkoin eristämä ja vartioitu. Jokainen alueen työntekijöistä työskentelee ja saa palkkansa Ukrainan valtiolta - myös matkaoppaat! Alue on suuri, ja ilman minibussia ja opasta oltaisiin oltu hukassa. Sen lisäksi että opas kertoi, missä on mitäkin ja mistä saa parhaat kuvat, opas kertoi minne ei kannattanut astua. 30 vuoden jälkeen radioaktiivinen säteily parin kilometrin päässä Pripyatin autiokaupungissa on jo lähes normaali, mutta lähempänä reaktoria ja etenkin metsäisissä, multaisissa ja sammaleisissa kohteissa meille jaetut säteilymittarit näyttivät järkyttäviä ja toisinaan niin vaarallisia lukuja, että niistä ajettiin kahdeksankymmenen kilometrin tuntivauhtia pysähtymättä ohi.

Kierros alkoi visiitillä hylättyyn (no, mikäpä siellä ei olisi ollut hylättyä) päiväkotiin. Siinä ei mitään kovin jännittävää. En oikein pidä lapsista eivätkä hylätyt lelut aiheuttaneet minussa yhtä suurta järkytystä kuin muissa ryhmäläisissä. Siinä lähistöllä ihmeteltiin muitakin hylättyjä rakennuksia. Ajattelin, että no, onhan noita autiotaloja muutenkin nähty. Hylättyä koulua ja uimahallia en sen sijaan ollut ennen nähnyt, siinä vaiheessa alkoi vetää hiljaiseksi. 

Maailmanpyörän edessä tuli se hetki. Kymmenen vuotta sitten luin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteestä pitkää reportaasia Tshernobylistä. Oli ydinräjähdyksen 20-vuotisjuhlat. Silloin kuulin asiasta ensimmäisen kerran, luin jokaisen sanan, katselin hiljaisena kuvia luonnonvaltaamista rakennuksista, hylätystä huvipuistosta. Sitten tulee päivä, jona tuijotan samaa maailmanpyörää itse. Seison saman huvipuiston keskellä, saman autiokaupungin ympäröimänä, katson omin silmin reaktoria joka aiheutti niin paljon näkymätöntä tuhoa, mystisinä pahoinvointeina alkaineita mutaatio- ja syöpäkuolemia.

Matkaan kuului päivällinen jossakin säteilyturvallisessa rakennuksessa. Ruokapöydässä kolme kanadalaisturistia kertoivat viettäneensä vappua Helsingissä. Kuten minäkin, he olivat olleet Havis Amandan lakitusta seuraamassa. Etäisyyttä välillämme ei siis ollut enempää kuin kymmeniä metrejä. Kuukautta myöhemmin istumme samassa ruokapöydässä Ukrainassa ydinvoimalaonnettomuuden autiottamalla alueella. Minulla meni tosi paljon niiden höpinästä ohi ja kun lopulta valitin kuinka suurelta osalta minulla meneekään koko ruokapöytäkeskustelu heidän aksenttinsa ja oman kuullunymmärtämättömyyteni vuoksi ohi, yksi heistä kysyi, onko se huono vai hyvä juttu. Sanoin, etten tietenkään voi tietää, koska en ymmärrä mitään mistä he puhuvat. Sitten toinen heistä meni hyvin vakavaksi ja kysyi, voisinko vastata heitä erityisesti arveluttavaan kysymykseen. Miksi suomalaiset tytöt käyvät niin kuumina kanadalaisiin miehiin? Vastasin, yrittäen pysyä vakavana mutta haljeten nauruun, "koska he eivät ymmärrä mitään." Kanadalaiset repesivät myös. "Toi likka on kusipää mutta tykkään siitä." Sanoivat käyneensä Suomessa kolmesti vai olikohan neljästi, en muista, mutta sen ne sanoivat niin painokkaasti, etten voi unohtaa, että Suomi on ehdottomasti yksi maailman parhaista paikoista. Etenkin vappuna. Sen sijaan yksi tanskalaisista kertoi kuulleensa, että jos suomalaiselle antaa puukon ja viinaa, se tappaa kenet vain. 

Ennen alueelta lähtöä piti vielä selvitä kahden säteilymittauksen läpi. Tämän linkin takana kuva siitä jännittävästä laitteesta, jonka piippaus olisi saattanut merkitä sitä, että joudut jättämään liikaa säteilyä saaneet kenkäsi tuhottavaksi. Koko ryhmämme sai pitää kenkänsä ja muut vaatteensa. Olimme takaisin Kiovan Maidan-aukiolla joskus alkuillasta, kateeksi kävi niitä jotka pystyivät nukkumaan kuoppaisilla teillä pomppivassa bussissa. Osalle seurueestamme matka oli vakava paikka, todellä järkyttävän historiallisen tapahtuman keskipiste, en tahdo vähätellä sitä, mutta pahoitteluni arvon saksalaiset tai keitä olittekaan, että kuuluin porukkaan joka pilasi hartautenne jatkuvalla kikatuksella. 

P.S. kummituksia ei näkynyt. Jos olisin kummitus, en itsekään jaksaisi kummitella paikoissa, joissa turistit luulevat pelkkää omaa varjoaan yliluonnolliseksi ihmeeksi. P.P.S. yksi kissa näkyi. Sillä ei ollut kolmea silmää eikä muitakaan mutaatioita, kuulemma 30 vuoden jälkeen mutaatioiden määrä on hyvin pieni. Mutta varmasti kissa oli radioaktiivinen ja varmasti sitä olisi ollut vaarallisen ihana silittää. P.P.P.S. lähes unohtui kertoa kierroksen paras kohta: pääsimme ruokkimaan kaloja! Opas jakeli meille ranskalaisia patonkeja ja käski heittämään sillalta jokeen kalaparven syötäväksi. Koska radioaktiivinen säteily imeytyy kaloihin niitä millään tasolla vahingoittamatta, tutkijat käyttävät kaloja säteilyn määrää tutkiessaan. Lisäksi kalojen kuollessa ja maatuessa säteilyä poistuu luonnollista kautta.

19.10.2016

19102016

Nyt soi:



Takki: Meramorphose
Kengät: Montreal
Mekko, päärusetti, paita jonka kaulus pilkottaa: 
Baby, the Stars Shine Bright


Ostoksia: Baby the Stars Shine Brightin mekko
ja kahdet eBaysta löytyneet kermansävyiset kengät.




Opin vasta viime viikolla, että ulos tarvitsee kaulaliinan ja lapasetkaan eivät olisi liioittelua. Kävin Karlan kanssa lumoutumassa Kansallisbaletissa ja ihailemassa ballerinojen jalkoja, jotka piirtävät piruetit paikoilleen, ja ammattitaitoa, joka tekee mahdottomista nostoista höyhentä kevyemmät.

Otin kellon pois seinältä ja nukuin eteisen lattialla koska niin vain huvitti tehdä. Käyn läpi paperipinoja, vanhoja päiväkirjoja, etsin hukkuneita postimerkkejä, kadonneita sairaslomatodistuksia. Kissani syö Arabian teekupeista, itse olen lähinnä juonut kuumaa ja kermaista kaakaota. Siirtelen huonekaluja minne sattuu, vaihdan kämpän järjestystä aina kun kyllästyn, se on usein.

Tilkkasin keittiön ruman kasarioranssin seinän piiloon sinitarroin kiinnitettyjen tarot-korttien ja Etelä-Suomen kartan alle. Ympyröin Kouvolan ja alleviivasin Helsingin. Pohjois-Suomi jäi kartan kääntöpuolelle, mutta ei se mitään. En ole muutenkaan käynyt ikinä Oulua pohjoisemmassa. Totta puhuen en edes käynyt Oulussa vaan Hailuodossa.

Iiraliina järjesti sunnuntaina miitin. Toivon, että Kaisaniemen kasvitieteellisessä otetut miitin viralliset asukuvat onnistuivat, omia kuvia ei tullut otettua. Aamulla, kahden tunnin virittelyn jälkeen, onnistuin kiinnittämään itsekoristelemani, OTT classic -inspiroituneen unisiepparin päähäni, olin siitä niin tyytyväinen että tunsin oloni jumalattareksi. Istuimme monia tunteja Fazer-kahvilassa, meitä oli monta, yli kaksikymmentä. Kaiken sen kauneuden, pitsisten helmojen ja hymyilevien silmien jälkeen itähelsinkiläisen lähiön lähikauppa oli karu pudotus tuulipukuiseen todellisuuteen. En ole päässyt siitä yli.

12.10.2016

12102016

On soinut:

On katsottu:

Rakastan elekroniikkaa, mutta elektroniikka ei rakasta minua takaisin.
Tämä postaus on murto-osa siitä mitä jäi postaamatta läppärin sanottua itsensä irti.








Aamukasilta, laimeiden painajaisten jälkeen, yritän syödä aampalaa ruokahaluttomana ja onnistun puoliksi. Ruusuverhojen takana haalea harmaa taivas, keltaiset lehdet, kaunista mutta kylmää. Alan toipua kahden peiton alle ulottuneesta kylmyydestä. Illoista ja öistä harvoin voin sanoa mitään kovin kaunista, en nytkään, mutta voin hyvin päivisin ja etenkin kirjastoissa. Näppäimistön oltua poissa käytöstä totuin kynään ja paperiin, ihastuin valkoisiin aanelosiin, rakastuin enemmän kuin uskoin.

Päiväni ovat sitä mitä aina, laihaa teetä ja vahvaa röökiä, ystäviä jotka toisinaan tunnistavat hajuveteni muiden päällä kaupungilla. Yhä enemmän päiväni ovat aikaisempia aamuja, keskipäiväisiä ja iltapäiväisiä tunteja kirjastoissa. Tänäänkin aion löytää itseni Töölön kirjastosta, sen lukusalista, siinä on jotakin mitä kaipaan, jotakin luentosalin ja suuren luokkahuoneen väliltä. Kissanpentu kasvaa, ensin pikkuinen oli pelkkää häntää, sitten venyviä raajoja, nyt mittasuhteet ovat kasvamassa takaisin. Pöpö on harmaata pörröä, valkoisia tassuja, hupsuja korvakarvoja. Vielä hetken silitän kissaa, sitten jatkan keskipäivään hupenevaa aamua.