28.11.2016

Lähde

Kerran eräs mies tuli bussipysäkillä juttelemaan.

"Uskotko Jumalaan?"
"Kyllä."
"Mihin niistä?"
"Kaikkiin."




Mies sanoi, että olipa erikoinen vastaus. Bussi tuli, minulla ei ollut aikaa eikä halua avata maailmankuvaani siinä. Aion tehdä sen tässä. Yritän selittää ajatukseni mahdollisimman yksinkertaisesti ja neutraalisti, katsotaan onnistunko.

En mahdu yhteenkään kategoriaan täysin, mutta on kolme uskontoa, jotka ovat eniten vaikuttaneet tapaani nähdä todellisuus. Yksi niistä on buddhalaisuus. Sen kautta yritän selittää, miksi minusta on täysin luontevaa sanoa, että kaikki jumalat ovat totta. Meditoituani usein ja paljon, löysin meditatiivisesta tilasta asian, jota kutsun itse Lähteeksi. Luulen, että siinä on jotakin samaa kuin sanoissa 'maailmansielu' tai 'absoluuttinen jumaluus'. Joka tapauksessa Lähde on vain oma nimitykseni, ja se sopii suuhuni parhaiten.

Ajattelen, että koko maailmankaikkeus on Lähdettä. Lähde on tila, josta alkuräjähdys on lähtenyt liikkelle, ja tila johon avaruus loittonee. Tältä osin maailmankuvani on panteistinen. Kaikki on jumalaista, kaikki on pyhää. Koska Lähde on niin laaja ja syvä ykseydessään, ettei sillä voi olla persoonaa, kasvoja eikä ihmisolemusta, on historian kuluessa luotu ihmishahmoisia jumalia, erilaisia personifikaatioita samasta pyhyydestä. Riippuu ihmisestä, kuinka monta jumalaa kukin kokee läheisekseen, toisille se voi olla yksi ja ainoa Jumala, toisille ei yksikään. Minulle läheisimmät personifikaatiot ovat Lucifer ja kreikkalaisen mytologian Athene.

Toinen maailmankuvaani paljon vaikuttanut uskonto on wicca. Sen kautta ymmärsin, etten tarvitse välikäsiä itseni ja Lähteen välillä. Jos haluan siunata esimerkiksi viiniä, en tarvitse enkä halua siihen pappia, voin tehdä sen itse. Wiccasta mieleeni on painunut myös kolminkertaisen paluun laki. Mitä tahansa teenkin, se palaa minuun kolminkertaisena niin hyvässä kuin pahassa. Se on toinen syy siihen, miksi vasempaan ranteeseeni on tatuoitu triquetra. Toinen syy triquetran tatuoimiseen on sen symboloima elämän, kuoleman ja jälleensyntymän ketju.

Wiccassa pentagrammi asetetaan sakara ylöspäin. Minun kädessäni pentagrammi voi olla kumminkin päin. Riippuu ihan siitä, mistä suunnasta kättäni sattuu katsomaan. Ateistinen satanismi auttoi minua ymmärtämään, ettei koskaan yksikään jumala ole ylempänä tai alempana kuin minä ja yhtä lailla minäkin voin olla jumala itselleni. Tämä on helppo ymmärtää panteismin kautta. Koska kaikki on kotoisin Lähteestä, koska kaikki on samaa jumalaista pyhyyttä, niin sitä olen erottamattomasti myös minä. Lähde on sisälläni, se on kaikkien ja kaiken sisällä. Se on kaikki.

13.11.2016

13112016 klo. 0956






Asukuvan huono laatu ahdistaa, blogeissa sanotaan tärkeintä olevan hyvät kuvat mutta tämä on taas se aika vuodesta kun on pimeää ja tämä on taas se aika vuodesta kun kaikki ahdistaa. 

Kissa on kasvanut, ei Pöpö enää mahtuisi tuohon jauhopussiin. Kaikkialle se yrittää kyllä tunkea itseään, vaikuttaa siltä ettei se ole vielä itsekään tajunnut miten isoksi on kasvanut. Tuskin ehdin saada vanukkaita kun kissa on jo kauppakassissa, että oli kissaa hyvällä kilohinnalla tarjouksessa Prismassa. Tai siltä se ainakin vaikuttaa.

Sisko täytti 19. Isä 50, kirjoitin sille runon. Sitten minä täytin 24. Juhlin myöhemmin. Viikon sisällä kaikkien synttärit ja nyt isänpäivä. Päivitän tämän ja lähden Kouvostoliittoon ja annan tuulen sekoittaa hiukseni niillä pelloilla. Hehtaareittain peltoa. Pelkkää peltoa. Pöpö tulee mukaan. Kannan sen mukana valjaissa, varmaan nukahtaa junassa laukkuuni. Minähän sanoin että se tunkee itsensä kaikkialle.

6.11.2016

06112016, the 'fun' in funeral

Nyt soi: 

Nyt näkyy: 




Mekko: Baby, the Stars Shine Bright
Kengät: ebay.com -löydöt
Pitsisukat: etsy.com, Forever Lace Boutique
Hunnun taakse jäävä paita: Innocent World 

Päässä: 
Tarot -kortit XIII Death ja XIV Temperance,
Innocent Worldin bonnettiin kiinnitetty DIY-unisieppari,
jonka OTT-classic -inspiroitunut koristelu meni tosi pahasti överiksi
ja jonka kiinnittäminen päähän oli Elpin @viherpippurimarenki idea

Hiusten latvat on taas vaalentuneet itsekseen, sävyero on aika jäätävä...




Halloween, tuo kaupallistetun kuoleman juhla, ja nähtävästi minulle ainoa syy kipata päähän älytön kasa sälää. Olen yhden rusetin ihminen, sellainen joka jättää korunsa kotiin todettuaan yksityiskohtien olevan asukokonaisuuden tiellä. 

Idalla @maristola oli juhlissa arkku auki, se taisi olla koko lokakuun kohokohta. Oikeasti olen vain valkoiseen pukeutuva gootti, sellainen joka loukkaantuu henkilökohtaisesti nähdessään kenenkään muun pukeutuvan kokovalkoisiin.

Olen raivoissani myös liian aikaisesta ensilumesta, olen vihainen talvelle joka varoittamatta söi syksystäni sen harmonisimman osan. Minua yritetään rauhoitella, että kyllä se sulaa vielä, kyllä se siitä, mutta sääennusteet lupaavat pakkasta kymmeneksi vuorokaudeksi. Lunta on jo nyt kymmenen senttiä. Huijaatte, ei se siitä.

Katatonian keikka, 05112016, Circus, Helsinki

Soi koko ajan,
on aina soinut koko ajan:







Asioita, joiden vuoksi itkeä:

1.
kun purat huolella tehdyn kampauksesi kesken keikan voidaksesi moshata,
rikot samalla rakkaimman pantasi etkä välitä siitä vittuakaan

2.
kun lempibändisi rumpali ojentaa rumpukapulan suoraan käteesi
heitettyään ensin toisen kapulan umpimähkään yleisöön

3.
kun et saa heitettyä plektraa kiinni, kun se putoaa lavan ja yleisön kaiteen väliin,
kun turvamies nostaa plektran maasta, ja kun kitaristi osoittaa
suoraan sinua ja turvamies ojentaa plektran suoraan käteesi

4.
kun muistat, että näin tapahtui kerran aiemmin, ettet saanut settilistaa kiinni,
että se putosi silloinkin, että silloinkin rumpali osoitti sinua


Aamulla käheäksi huutamani ja laulamani ääni todistivat asian todeksi. Samaa todistivat plektra, rumpukapula ja ystäväni. Vieressäni kilpaa huutanut ja riehunut jäbä kädet tyhjäksi jääneinä kysyi, miksi minua suositaan. Sanoin, että kannattaa pukeutua valkoiseen. Tässä kerron myös, että nähtävästi keikkojen jälkeen kannattaa jättää t-paitamyyjän kautta epämääräisesti kuittien taakse rustattuja lappuja, thank you for playing July, että kannattaa kirjoittaa Libre Office -arkillisen pituinen, nähtävästi tarpeeksi liikuttava, fanikirje ja kuitata kaikki nimellä The girl in the white, kertoa odottavansa Helsingissä. Ja että sen jälkeen, kun on tatuoinut vapaasti suomennettua lyriikkaa vasempaan käteen, kannattaa heittää se bändin facebook-sivulle, ja kertoa jälleen odottavansa Helsingissä.



Todistusainesto
acoustic live version

4.11.2016

Matkakertomus osa 09, Kiova, Ukraina

Tämä on pitkä postaus. Varoitan.

Silloin soi:


Linkit aiempiin osiin:




Maidan-patsas
Maamerkkinä käyttämäni talo suunnistaessani hostellille
Joku muu talo Maidan-aukion lähellä


Katutaidetta (tuli mieleen Witch-lehtien Nerissa)
Yleistä katukuvaa
Söpön värisiä taloja


Hostellin dormihuone


Metrokuvia


Pidän Kiovasta niin kuin pidän ruuhkametroista. Se on paljon. Se on valtavasti. Kiovan metrojärjestelmä ei ole kovin iso, kolmilinjainen, mutta se on jännittävä. Ja metroasemat ovat taidetta. Hostellini sijaitsi muutaman pysäkin päässä keskustasta, joten metro tuli aika tutuksi. 

Syötyäni aamupalan rautatieaseman viereisessä mäkkärissä lähdin kävelemään johonkin suuntaan. Tuntui eksyneeltä, mutta muistutin itseäni siitä, että jos määränpäätä ei ole, ei voi eksyä. Kiovan suuruus ja katujen likaisuus hahmottui pikkuhiljaa. Kun sade alkoi, kipitin ensimmäiseen kivan näköiseen kahvilaan juomaan kaakaota ja lataamaan tabletin akkua. Pikkuhiljaa kävi ilmi, ettei tablettini latautunut kunnolla eikä sade loppuisi. Aloin etsiä hostelleja samalla taktiikalla kuin muissakin kaupungeissa; muutaman googlehaun jälkeen kirjoitin ylös muutaman mukavanoloisen hostellin osoitteet ja aloitin eksymisen. Kävi ilmi, ettei juuri kukaan puhu englantia, ei edes niin paljoa että ymmärtäisi kysymystä "do you speak English?" saati osaisi vastata siihen.

Neljän hengen dormihuone oli söpön vaaleanpunainen ja halpa; maksoin kolmesta yöstä alle 20 euroa. Hostelli sijaitsi noin kymmenkerroksisen vanhan ja todennäköisesti homeisen talon alimmissa kerroksissa ja ilmanlaatu oli kamala. Olin ainoa ulkomaalainen, koko muu hostelli oli täynnä muualta päin Ukrainaa tullutta porukkaa. Yksi huonekavereistani oli noin viisikymppinen nainen, joka odotti viisumia päästäkseen Egyptistä pokaamansa miehen luo. Hän osasi englantia hyvin, tietysti hänen oli pakko ollut opetella, se oli yhteinen kieli hänen miehensä kanssa. Nainen sanoi olevansa kotoisin Itä-Ukrainasta, Donetskista, sota-alueelta. Hänellä oli minun ikäiseni kaunis tytär, hän näytti kuvan myös tyttärensä aviomiehestä. Kuvassa on noin kymmenen miehen joukko. He poseerasivat panssarivaunun edessä maastopuvuissa aseet käsissä. Hän sanoi, että sodassa on lopulta kysymys vain kaasuputkista ja rahasta.

Sade jatkui kaikki neljä Kiovassa viettämääni päivää. Tshernobylin päiväretkellä onneksi vain tihutti pienesti eikä sade muutenkaan ollut kovin rankkaa, mutta huonetoverini ei poistunut hostellista koko aikana kuin viereiseen kauppaan. Kun hän tarjosi minulle hostellin keittiössä laittamaansa ruokaa, en raaskinut kieltäytyä, tai itse asiassa yritin kyllä mutta vastalauseeni eivät kelvanneet, joten päädyin syömään ylisuolattua perunamuusia ja makkaraa. Se oli kamalaa, mutta olin myös nälkäinen. Keittiössä hengasi jatkuvasti kahdeksan työmiehen porukka. Totta kai olin heille kummajainen. Yksin matkustava kokovalkoisiin pukeutunut nuori nainen Suomesta. Tietenkään yksikään heistä ei puhunut englantia, ja siksi huonetoverini kertoi heille minun olevan Suomesta.

Jossain vaiheessa menetin hermoni niiden toljottamiseensa, ja pyysin huonetoveriani kertomaan heille, että tiedän varsin hyvin heidän puhuvan minusta ja se on jo rasittavaa ja että he näyttävät siltä etteivät he ole saaneet pitkään aikaan. 

En tietenkään ymmärtänyt ukrainaksi saatua vastausta.

Huomasin, että Kiovassa kannattaa tehdä kaikkea mikä on Suomessa liian kallista, esim. ostaa röökiä ja syödä paljon sushia. Sitä paitsi siellä on sushimestoja kaikkialla ja kahviloissa on ihania kakkuja. Vilkaisin tosin, että euron ja hryvnian kurssi on muuttunut tosi rajusti kesän jälkeen, mutta edelleen sushin syöminen on halpaa eikä tupakointikaan käy kalliiksi. Koska vesijohtovettä ei kannata juoda, kaupat ovat yhtä vesipullorivistöä. En kertaakaan onnistunut löytämään hiilihapotonta vettä. Oli vähemmän hiilihapotettuja ja enemmän hiilihapotettuja ja vähemmän mineralisoituja ja enemmän mineralisoituja. Siinä sitten käytin neljä päivää ravistellen vesipulloista hiilihappoja pois - ne sattuvat suuhun muutaman hörppäyksen jälkeen, samaa tekevät limsat - onneksi satoi vettä, helteessä olisin kuivunut kasaan.

Kaduin, etten ollut opiskellut venäjää paremmin, se olisi ollut ristiinpuhuttavissa ukrainan kanssa, ja koko reissun ajan se olisi palvellut paremmin kuin englanti. Kyrillisten kirjainten tuntemisesta on tosin jo paljon apua, on helpompi löytää kahviloita ja ravintoloita ja erottaa lainasanoja ja ääntää katujen nimiä. Osaan kyllä kysyä missä on juna-asema, mutta mitä hemmetin hyötyä siitä muka on kun vastauksesta ei tajua mitään.

Dormihuoneeseen majoittui myöhemmin minua hieman nuorempi tyttö. Hän sanoi tulleensa Kiovaan ensimmäistä kertaa Odessasta, Etelä-Ukrainasta, kahden miespuolisen kaverinsa kanssa. He olivat eri huoneessa (balttihostelleissa huoneita ei muuten eroteltu sukupuolen mukaan, mutta täällä oli ja katsoessani keittiön äijäporukkaa ymmärsin sen hyvin). Lähdin illalla uusien ystävieni kanssa ilmeisesti Kiovan ainoaan homobaariin, se oli heistä kai todella jännää, ja he olivat selkeän hämmentyneitä kun kerroin tehneeni niin Helsingissä lukemattomia kertoja. Kun tyttö alkoi viettää aikaa suudellen toista kaveriaan, jäin toisen kanssa kielimuurin väliin. En jaksanut juoda puolta drinkkiä enempää ja tylsistyin liian kovalla soivaan huonoon musiikkiin ja lähdin hostellille nukkumaan. Metroliikenne oli jo yöltä loppu, joten uudet ystäväni tilasivat minulle taksin - kyydin hinta kannattaa muuten sopia etukäteen. 

Näin painajaista, sitä samaa kuin aina, herätessäni olin väsyneempi kuin nukkumaan mennessäni. Olisin päässyt uusien ystävieni kyydissä Odessaan, mustallemerelle, sinne minun oli tarkoituskin mennä, mutta sade jatkui neljättä päivää, lämpöasteet kymmenessä. Tshernobylissä käynnin jälkeen oli suositeltu vaatteiden pesemistä, tein niin, mutta hostellin huoneilmassa mikään ei kuivunut ja minun oli kylmä märissä sukkiksissa. Ostin uuden ja siten kuivan paidan ostoskeskuksesta Maidan-aukion eli Itsenäisyydenaukion läheltä. Kaksi ja puoli vuotta sitten aukiolle Maidan-patsaan alle tapettiin mielenosoitusten yhteydessä sata ihmistä, mutta enää mikään ei kertonut siitä. Ei sitä olisi osannut arvata. Ai niin, Obolon-metroaseman vierestä löytyi tosi tosi iso ostoskeskus, Dream Town, paljon vaatekauppoja ja ruokaa, söin tosi hyvää jäätelöä, ylimmässä kerroksessa oli jonkinlainen huvipuisto, olin siitä yllättynyt.

Tabletin latausongelmat pahenivat ja rakas tablettini, ex-waifuni, alkoi sammuttelemaan itseään miten sattui, mikä oli aika paha, koska ainoat karttani olivat kuvankaappaus ja kolmelinjaisen metron kaavakuva. Väsyneenä ja kylmissäni päätin lähteä kotiin. Hirvitti varata lentoa että kaatuuko tabletti kesken maksun, mutta kävi tuuri; tabletti sammui juuri lentolipun varauksen onnistuttua. Jollakin oudolla tavalla rakastuin sotkuiseen ja likaiseen Kiovaan, kaupunkiin jossa kukaan ei puhu englantia mutta jossa ihmiset suutelevat kaduilla rakkaudella ja minua harmitti lähteä, koska tiesin suurimman osan jääneen näkemättä enkä ollut ehtinyt tutustua raitiovaunuliikenteeseen ollekaan. Suurin osa näkemästäni Kiovasta oli likaista lähiötä, sellaista josta kerroin postauksessa 04, kääntöpuolia, mutta rappioromantiikka oli se mitä lähdin etsimään ja minkä löysin pääteasemilta. Riikaa en kaipaa ollenkaan, Vilnaa vähän mutta Kiovaan minulla on oikeasti ikävä. 

Seuraavassa ja viimeisessä matkakertomuksen osassa tiivistän lähtöpäivän tunnelmia ja fiiliksiä kotiinpaluusta ja ajatuksia koko reissusta. Enempää en tähän edes ehdi kertoa, koska alan laittaa itseäni ja tavaroitani kasaan joogatunnille lähtöä varten. Pitkä tästä postauksesta tuli muutenkin, toivottavasti ei liian pitkä?